Nyt on metsästä palailtu sivistyksen pariin. Oli kyllä niin ihana leiri, että ei paremmasta väliä. Vaikka viime kirjoituksessa kipeyttä sekä motivaation puutetta manailin, niin leirillä kyllä motivaatio palasi ja kipeyskään ei niin haitannut. Voi sitä yhteenkuulumisen ja ryhmähengen tunnetta siellä! Ihan rehellisesti puhuen, ei se leiri elämä koko ajan herkkua ollut. Flunssa verotti jonkin verran tekemisen iloa, välillä oli niin kylmä että piti olla 4 paitaa + tuulta pitävä takki päällä. Välillä taas iski hillitön ikävä erästä tyttöä, välillä ikävä suihkua, sisävessaa, omaa sänkyä. Välillä sitä odotti kotiin pääsyä aivan järjettömästi. Nyt taas kun kotona on, sitä kaipaa takaisin leirille. On paljon juttuja, joita leirielämästä jää kaipaamaan. Sellaisia juttuja, jotka tekevät leiristä leirin, jotka liittyvät kaikella tapaa metsässä hengissä pysymiseen. Ärsyttäviä juttuja, jotka kuitenkin joka leirillä muuttuvat niin tutuiksi, arkeen kuuluviksi asioiksi.

- aamu kylmyys, kun kamina alkoi kylmetä, ja kun piti kaivautua makuupussista pois ja etsiä pimeästä teltasta omat vaatteet, pukea ne päälleen ahtaasti omalla paikallaan.
- kävely vessaan. Tyttöjen teltalta vessaan oli matkaa jonkin verran. Ruokakatoksesta vielä pidempi. Puhumattakaan nuotiopaikasta.
- vessat. Pimeät sellaiset. Minkään sortin valoja niissä ei ollut, eikä ikkunoitakaan, joten kännykän valo tai taskulamppu (josta itselläni tietenkin loppui heti ensimmäisenä ilta patterit) oli tarpeen.
- trangialla ruoan laitto. Trangia ruoka on aina trangia ruokaa. Jännittävää kuitenkin on, miten joku aivan järjettömän tylsä ruoka maistuu leiriolosuhteissa taivaallisesta.
- kipinävuorot. Se tunne, kun sinut herätetään keskellä yötä kipinävuoroon, on kamala. Kun yrität pysyä sen puolitoista tuntia hereillä syöden karkkia, kirjoittaen leirikirjaan omia mietteitä. Vahtien kaminaa. Ei sitä kaipaa oikeasti. Toisaalta taas, se yksi yö, kun yksin valvoin klo 2-3.30, oli kasvattava, ihana, rauhallinen.
- illan pimeneminen. 21 aikaan tuli jo niin pimeää, että monet eivät löytäneet vessaan, vaikka taskulamppujen kanssa sinne olivat menossa. Pimeää pelkäävänä, se ei ollut kovin herkkua. Myrskylyhdyt ja taskulamput olivat todellisia pelastajia.
(toisaalta taas tuo pimeys sai jokaisen taivaanrannan tähden näkymään. Se näkymä oli uskomaton. En ole varmaan koskaan nähnyt niin paljon ja niin kauniita tähtiä.)
- pipopakko. Ihan vaan kylmyyden takia, mutta myös hirvikärpästen (tähän rastapöheikköön yhdenkin sellaisen pesiminen olisi aika kökköjuttu).
- väsymys. Välillä se oli niin järjetön, ettei jaksanut tehdä mitään. Neljä päivää koko ajan ulkoilmassa, kaikki se vaiva mitä pitää nähdä että saa ruokaa, pääsee vessaan, saa juomavettä… se väsyttää.
- juomaveden otto isoista vesitonkista. Siitä kauhominen pulloon. Niin ärsyttävää, vaikka samalla se oli niin tuttua ja ihanaa.
- peseytymismahdollisuuden puute. Alfakeittimellä keitettiin lämmintä vettä ja telttasaunakin rakennettiin, mutta flunssaista minua moinen ei juuri houkutellut. Kun on maanantai-iltana viimeksi käynyt suihkussa, ja perjantaina kotiin tullessa pääsee suihkuun… tunne on jotain käsittämätöntä.

Onhan noita asioita, eikä tässä edes vielä ollut kaikki. Meidän luokan ryhmähenki sekä sen toisen luokan ryhmäytyminen auttoivat kuitenkin jaksamaan kaiken ikävänkin. Ihanat ihmiset, naurut, ilot. Omiin luokkalaisiin enemmän tutustuminen. Uuden luokan uusin ihmisiin tutustuminen.Aina oli joku juttuseurana. Aina joku jonka kanssa manata kylmyyttä, nauraa hölmöille jutuille, valittaa kuinka väsyttää. Kaverit. <3

Keväällä seuraavan kerran leirille. Sitä odottaen.