Jollain lailla ahdistaa taas. 
Pitäisikö mun parin vuoden päästä olla naimisissa? Edes kihloissa? Oma talo, hyvä työ, lapsia suunnitteilla?
Kyllähän mä tiedän, ettei mun pidä, mutta miettiessäni omien vanhempieni ikää kun he menivät naimisiin, saa tämä ajatus aikaan jonkinsortin paniikin. Miettiessäni vuotta nuorempaa veljenäni, joka on jo kihloissa, on jo omassa asunnossa, on jo hyvä työ, on jo työsuhdeauto, on jo sitä ja tätä ja tota.
Eikä mulla ole nyt mitään. Kaiken lisäksi mä olen hukassa itseni kanssa. Hyvin hukassa.
Kaiken lisäksi mä haluaisin taas parisuhteen. En jaksa tätä yksinäisyyttä, vieraita ihmisiä, muutamia suudelmia, vieraita petejä, kännisäätöä.
Ja edelleen, kaiken paskan jälkeen kaipaan, rakastan, haluan, ikävöin häntä. En ainakaan unohda.

Kotiimme tulee vieraita. Koko perhe kokoontuu syömään yhdessä pääsiäisateriaa. Myös pikkuveljeni ja hänen kihlattunsa. Onhan hän jo osa perhettä, ja saa ollakin, ei haittaa. Hienoa jos veljeni on onnellinen. He ovat onnellisia. Tiedän kuitenkin: jos olisin vielä hänen kanssaan ja jos olisimme kihloissa, ei häntä ruokapöydässä näkyisi. Eihän häntä näkynyt aikaisemminkin. Ei sitä sallittu. Oli sitten häät, juhlat, synttärit, sukulounas mikä vaan. Aina minä olin yksin, vaikka seurustelimme. Aina veljeni ja hänen naisensa olivat yhdessä paikalla. Minun naiseni puuttui, vaikka olimme seurustelleet paljon kauemmin kuin veljeni!! Käytännössä katsoen, olin aina sinkku näissä tilanteissa. "Ei mulla mitenkään... hyviä ystäviä vaan on... heh hehe... ". Vuodatin asian takia silloin monia kyyneleitä salaa, tai hänelle. Itkimme välillä yhdessä. Hän ymmärsi kyllä, tietysti. Olihan hänelläkin sama ongelma kanssani. Tajusikohan kukaan perheestämme miltä minusta tuntui. Pysyin aina syrjässä, eihän minulla (muka) ollut ketään ketä esitellä sukulaisille, sanoa että häntä rakastan, hänen kanssaan olen seurustellut jo pidemmän aikaa, hänen kanssaan haluan jakaa elämäni. Aina oli vaan veljeni. Katkeruutta? Kyllä. Jotenkin siihen vaan silti tottui. Tottui siihen, ettei häntä ollut.

Syrjässä pysyn edelleen. Vieraiden tullessa, istuessamme ruokapöytään valitsen paikkani toisen veljeni vierestä. Nurkasta. Sieltä tuskin kukaan edes huomioi minua, tuskin edes kyselee mitään. Onhan tämä nuorempi vanhempi veljeni kuitenkin kiinnostavampi. Hän ja hänen työnsä, hänen tyttönsä. Hänen ja hänen elämänsä. Annan sen mennä niin ja olen tyytyväinen.
Ja jos joku minulta kysyy jotain. Jos joku sivuaisikaan aihetta "Maria ja seurustelu".
Eipä tarvitse ainakaan valehdella kenellekään mitään.