ei osaa tehdä mitään kunnolla oikein. Jos alkaa liikkua, liikkuu liikaa ja laittaa ruokavalion minimiin. Jos alkaa syödä päiväruoan, syö sitä ja kaikkea muuta liikaa. Jos hieman karsii ruokavaliosta ylimääräisiä pois, karsii silloin lähes kaiken. Niin, että ruokavaliosta tulee lähes askeettinen. Porkkanaa ja vettä. Porkkanaa ja vettä.

Kirjoittelen tätä tekstiä hieman krapula olotilassa ja mietin eilistä iltaa. Näin pitkästä aikaa rakkaan ja "vanhan kaverijengin". Sen porukan, jonka on tuntenut noin yläasteelta lähtien ja jonka kanssa on viettänyt mielettömän paljon aikaa, kokenut juhlia, pariutumisia, eroja, iloja ja suruja. Varsinainen jengi tai porukka meistä muodostui amis ja lukioaikoina. Ja vaikka tämän jälkeen välillä on nähty enemmän, välillä vähemmmän, välillä on mennyt etten vaikka itse ole nähnyt joitain ihmisiä moneen moneen kuukauteen niin silti, joka kerta kun porukkamme kasaantuu yhteen on kaikki niinkuin ennenkin. Tätä pohdin eilen muutaman kaverini kanssa. On ehkä hienointa kun tietää etteivät ne kaverit mihinkään katoa vaikkei heihin olisi yhteydessä hetkeen. Ja on hienoa tietää, että kun nähdään niin pikaisten kuulumisten vaihdon jälkeen, on tiedossa ihan tuttua ja normaalia naurua ja häröilyä. Se on parasta se. Tulimmekin muutaman kaverin kanssa siihen tulokseen, että koska porukkamme muodostui juuri siinä aikuistumisen vaiheessa kun halusi jo olla ja tulla ja mennä oman mielen mukaan niin tietyistä kavereista tuli henkireikä tai tietynlainen toinen perhe. Enkä usko että nämä kaverit, pojat ja tytöt, katoavat mihinkään elämäni aikana. Vaikkei heitä aina näkisikään, niin joskus 40 vuotiaina kokoonnumme taas yhteen samoissa tunnelmissa kuin nytkin. <3

Ja seuraava aihe.. tämän kertainen blogivuodatus on kyllä aiheesta aiheeseen pomppiva.. Mua hieman hävettää. Hävettää mitä vuodatin humalapäissäni muutamalle kaverille. Kysyivät: mitä sulle kuuluu? Minusta äänensävy oli jotenkin vihjaileva ja kysymys kuulosti siltä, että "ahaa, he ovat lukeneet tätä blogia ja haluavat tietää syömisjutuista". No, eivät he olleet lukeneet. Mutta nyt taas kun tiedän että mainitsin heille hieman ongelmistani ja mainitsin blogini, niin tulee taas tunne etten uskalla tänne kaikkea kirjoittaa. Pelottaa että he lukevat. En halua että kukaan huolestuu. Että kehenkään ystävään sattuu minun takiani. Tällaisia mietteitä pohdin joskus aikasemmassakin kirjoituksessa muistaakseni... Mutta toverit siis, ei huolta!

Mutta ehkä tuo alkuosio hämää? Kirjoitan monta riviä kavereista, mutta tämän vuodatuksen alkuosio on synkänkuuloinen. Pointti kuitenkin, että tällä hetkellä menee ihan mukavasti. Tosiaan tähän päivään kruunaantuu viikko siitä kun viimeksi oksensin. Viime yönä oli lähellä tosin kaatua sekin. Mutta minä olin fiksu. Kotiin tullessani kello kaksi yöllä menin toki ensimmäisenä vaa´alle puolialastomana. Hieman hätkähdin ja mielessä kävi pahat ajatukset, mutta koska olin luvannut itselleni ja niin monelle ihmiselle etten enää oksenna niin työnsin moiset ajatukset sivuun. Hain keittiöstä vettä, luin hieman Kotivinkkiä ennen nukahtamista (voi mikä täti musta on tulossa) ja vedin peiton korviin. Oon kuulkaas ylpeä, ihan todella. (Tuosta Kotivinkistä sen verran, että olen huomannut kuinka alkoholi-illan jälkeen ei voi ennen nukahtamista lukea mitään kirjaa. Monesti sen olen tehnyt, mutta kappas, seuraavana iltana kirjaa aloittaessa on pakko pikalukea edelliset viisi sivua uudestaan, jotta on edes hiukan kärryillä kirjan tapahtumista. Siksi olenkin päätynyt siihen, että humala-luettavani ovat Kotivinkki, Anna tai joku muu ei-niin-painava-sanainen-teksti.)

Ainiin, tämä vielä piti kirjoittaa. Yöllä siinä samaisessa Kotivinkissä oli joku kolumni itsetunnosta. Kysymyksenä siinä oli, näetkö itsesi negatiivisessa vai positiivisessa valossa. Ja tähän on kyllä helppo vastata. Negatiivisessa. Eilen sain oikein vielä tukea ajatukselleni kun kuuntelin hämmästyneenä yhden ihanan kaverini mietteitä. Hän sanoi jotain tähän suuntaan, ettei ymmärrä kuinka minä näen itseni niin huonossa valossa. Hän on kuulemma alusta asti pitänyt minua lähes täydellisinä, nättinä ja laihana. Kadehtinut. Ja silti minä poden kaikenlaisia itsetunto-ongelmia eritoten vartaloni suhteen. Voih, tietäisipä tämä kaveri kuinka nuo sanat jäivät mieleeni. Kuinka ne tuntuivat hyvältä, ja saivat ajattelemaan. Täytyisi opetella näkemään itsensä positiivisessa valossa. Minä olen hyvä. Olen riittävä.    

Vuoden 2009 lupaus: harjoittelen pitämään omasta kropastani enemmän tällaisena kuin se on.