On ihan kamalaa katsoa kun yksi parhaimmista ystävistä on ihan hajoamassa. On ihan kamalaa kun ei oikein voi tehdä mitään, vaikka haluaisi. Sitä ahdistaa, masentaa, tuntuu pahalta. Elämä on solmussa ja kierossa.
Sanoinkin kerran, että jos vaan voisin, niin ottaisin kaiken tuskan itselleni, ettei hänen tarvitsisi ahdistua.
En kuitenkaan voi.

Voin vaan elää vieressä, en kuitenkaan liian lähellä vaikka haluaisin sitäkin. Voin lohduttaa ja yrittää tukea, vaikka sekin tuntuu välillä satuttavan häntä.
Voin vaan yrittää olla läsnä silloin kun sitä tarvitsee.