Tätä kirjoittaessa olen rakkaani luona - kuten niin monena muunakin päivänä. Täällähän minä aina olen: vietän aikaani, istun vieressä, makaan sohvalla, lattialla. Tiskaan -ihan vain tiskaamisen ilosta. Siitä että saan tiskata tärkeälle. Pelaan Wii:tä pelaamisen ilosta.

Syön, koska hän haluaa pitää minusta huolta. Haluaa tehdä ruokaa minulle.

Ja minä syön. Voi pojat kuinka tietäisittekään.... MINÄ OLEN SYÖNYT.

Ja oikeasti. Aivan tolkuttomia määriä. Tai ainakin niin epäluonnollisia määriä minulle. Annoksia. Aterioita. Ja kuvitelkaa. Ne ovat JOKIKINEN pysyneet sisällä. Ehkä vihdoinkin kehtaan/uskallanoikeasti huutaa ilmoille sen mitä ajattelen: MINÄ OLEN ONNELLINEN! Tunnen pystyväni lähes kaikkeen. Uskallan vaikka mitä. Haluan vaikka mitä. Haluan häntä. Se on jännittävä tunne. Ylipäätään se, että en jaksa stressata syömisistä. Syömistä toki ajattelen jatkuvasti. Ei se katoa. Ei se tunne "kuinka monta kaloria tästä tulee" katoa mihinkään. Mutta suhtautuminen muuttuu. "Ehkä hän oikeasti rakastaa minua, vaikka söisinkin tämän pizzapalan." Ja toisaalta hölmöä edes kirjoittaa tämä ehkä. Minä tiedän että se on kyllä. Enkä edes jaksa epäillä.

On jotenkin harvinaislaatuista, etten edes osaa sanoa kuinka hyvältä nyt tuntuu. Miltä nyt tuntuu.

Nyt tuntuu parhaimmalta kuin koskaan ennen.

Rakastan häntä enemmän kuin koskaan ennen. - Vaikka samalla pelkäänkin jossain syvällä sisimässäni, että kaikki hajoaa. Minusta löytyy joku vika johon hän hermostuu. Hänestä löytyy joku vika johon minä hermostun. Ärsyynnyn. Nostan tahalteni pinnalle pienimmänkin inhottavan jutun, jotta voisin edes hieman vihata häntä. Vaikken haluaisikaan. Mutta pelkään sitä silti. Jostain syystä.

Mitä minä edes selitän. Olen hieman humalassa. Hän on pihalla nyt, juhlii ystäviemme kanssa. Minun vaan oli pakko tulla kirjoittamaan. Purkamaan.

Haluan ettei hän katoa mihinkään.