Elossa ollaan, vaikke minua täällä olekaan näkynyt.

Elämä on ihanaa, vaaleanpunaista pumpuliunelmaa melkeinpä. Tällaista minä olen kaivannut kovin.

Luulen, etten jatkossakaan tule täällä vierailemaan kovinkaan usein. Ainahan tämä on ollut sellainen "paskanjauhantapaikka". Kun menee huonosti, kirjoitan. Nyt kun menee äly hyvin, en ehdi/jaksa/muista.

On ihanaa olla onnellinen.

Palataan!

Elämäni viimeiset kuukaudet ovat olleet ihania. Olemmet olleet yhdessä, ehkä jopa liikaa koska tuntuu etten osaa olla yksin. Vaikka toisaalta tämä, että nyt juuri tällä hetkellä saan olla yksin, tuntuu hyvältä. Hän on töissä. Minä pitkästä aikaan, tarkalleen ottaen kolmeen viikkoon olen kotonani yksin. Nukun yksin. Ja heti menen mokaamaan.

vittu.

Ahmimaan. Oksentamaan.  Ja.... salaa suunnittelin tätä koko päivän.

Huomaan vartalossani muutoksia. Muutoksia jotka johtuvat jokapäivisistä lämpimistä aterioista. Jopa kahdesta lämpimästä ateriasta per päivä. Olen lihonut. Tai pyöristynyt. Tuntuu kamalalta. Hän tosin sanoo että näytän terveemmältä. Olen saanut väriä naamalleni ja näytän hyvältä. Huoh. Koitan uskoa. Yritän kovasti kovasti kovasti.

Tätä kirjoittaessa olen rakkaani luona - kuten niin monena muunakin päivänä. Täällähän minä aina olen: vietän aikaani, istun vieressä, makaan sohvalla, lattialla. Tiskaan -ihan vain tiskaamisen ilosta. Siitä että saan tiskata tärkeälle. Pelaan Wii:tä pelaamisen ilosta.

Syön, koska hän haluaa pitää minusta huolta. Haluaa tehdä ruokaa minulle.

Ja minä syön. Voi pojat kuinka tietäisittekään.... MINÄ OLEN SYÖNYT.

Ja oikeasti. Aivan tolkuttomia määriä. Tai ainakin niin epäluonnollisia määriä minulle. Annoksia. Aterioita. Ja kuvitelkaa. Ne ovat JOKIKINEN pysyneet sisällä. Ehkä vihdoinkin kehtaan/uskallanoikeasti huutaa ilmoille sen mitä ajattelen: MINÄ OLEN ONNELLINEN! Tunnen pystyväni lähes kaikkeen. Uskallan vaikka mitä. Haluan vaikka mitä. Haluan häntä. Se on jännittävä tunne. Ylipäätään se, että en jaksa stressata syömisistä. Syömistä toki ajattelen jatkuvasti. Ei se katoa. Ei se tunne "kuinka monta kaloria tästä tulee" katoa mihinkään. Mutta suhtautuminen muuttuu. "Ehkä hän oikeasti rakastaa minua, vaikka söisinkin tämän pizzapalan." Ja toisaalta hölmöä edes kirjoittaa tämä ehkä. Minä tiedän että se on kyllä. Enkä edes jaksa epäillä.

On jotenkin harvinaislaatuista, etten edes osaa sanoa kuinka hyvältä nyt tuntuu. Miltä nyt tuntuu.

Nyt tuntuu parhaimmalta kuin koskaan ennen.

Rakastan häntä enemmän kuin koskaan ennen. - Vaikka samalla pelkäänkin jossain syvällä sisimässäni, että kaikki hajoaa. Minusta löytyy joku vika johon hän hermostuu. Hänestä löytyy joku vika johon minä hermostun. Ärsyynnyn. Nostan tahalteni pinnalle pienimmänkin inhottavan jutun, jotta voisin edes hieman vihata häntä. Vaikken haluaisikaan. Mutta pelkään sitä silti. Jostain syystä.

Mitä minä edes selitän. Olen hieman humalassa. Hän on pihalla nyt, juhlii ystäviemme kanssa. Minun vaan oli pakko tulla kirjoittamaan. Purkamaan.

Haluan ettei hän katoa mihinkään.

Hän rakastaa minua.

Hoi.

Elämä etenee, ihastus syvenee, univelat kasvaa kun ei kaksi ihmistä osaa vaan nukkua sänkyyn päästessään.

Pari kertaa on taas oksu päässyt. Hän tietää niistä. Pakkohan minun on ollut puhua, sitäpaitsi kyllä hän sen huomaa muutenkin. Tai huomasi. Olin eräänä iltana sellaisen jälkeen fyysisesti niin väsynyt ja henkisesti masentunut, että sen huomasi vaikka kilometrien päähän. Toisena iltana ravintolassa ystävien ja hänen kanssa ollessa, hän sanoi jälkikäteen huomanneensa kuinka aterian loppuvaiheessa aloin voimaan pahoin. Niin..  oli lähellä etten rynnännyt siitäkin wc:n puolelle, mutta päätin skarpata. Pakko pakko. Edelleen.  Helpottavaa kuitenkin, että voin puhua hänen kanssaan. Hän myös on luvannut pitää minulle "jöötä". Minusta se on hienoa.

Välillä on töksäyttelee asioita. Ajattelemattomuuttaan. Sellaisia lauseita, jotka eivät oikeasti tarkoita mitään (kyllä minä tiedän), mutta jotka satuttaa ja kirpaisee ihan pirusti.

Onko hän hölmö, vai minä vaan yliherkkä.

Tiedän kyllä vastauksen - minä se olen. Ei "normaali ihminen" ahdistuisi/möksähtäisi/saisi kyyneleitä silmiin sellaisista lauseista joita hän on sanonut. Ja lukijat, ne asiat ihan oikeasti ovat hölmöjä. Kuten "Nam nam, näyttääpä hyvin maistuvan ruoka..." "Potra tyttö...". Niin.

Täytyy skarpata tässäkin. Johan tässä menee järki minulla, että myös hällä.

Mutta pidän hänestä aivan valtavasti.

|----------------------------------------------------------------------------| <--- näin paljon. Ainakin.

Niin.

Minä seurustelen. Elämä on ihanaa, suloista ja voin hyvin. Voin hyvin. Voin hyvin.

Paitsi tänään oksensin. Noin neljän viikon tauon jälkeen. Söin liikaa eräässä juhlatilaisuudessa ja kotona tuli paha olo. Kyllä se vanha tuttu tapa aina vaan jotenkin tuppaa tulemaan esiin... huoh. Fyysisesti helpotti, henkisesti ei. Ei tätä enää.

Mutta voin silti hyvin. Hän on parasta mitä minulle on tapahtunut hetkeen. Pitkään hetkeen.

Voi kauhea. Tai siis ihana. Ei mun todellakaan pitänyt ihastua kehenkään vähään aikaan. Koko kevät ollut sellaista säätöä ja ihmettelyä, että minun piti vaan keskittyä itseeni tämä kesä.

Mutta sitten ihan kuin tyhjästä elämään astuu ihminen, jonka kanssa on niin helppo olla! Ihan kuin olisimme tunteneet toisemme vuosia. Hän haluaa tapailla minua, hän haluaa viedä minut piknikille, hän haluaa yöpyä vieressäni. Hän haluaa että itsetuntoni nousisi. Hän kiusaa minua, ja nappaa sitten kainaloon.

Ei hänenkään pitänyt ihastua minuun. Sanoi sen itse. Mutta voi ihme kumma, niin se elämä meitä heittelee. Juuri silloin kun ei pitäisi olla mitään, niin jotain ihanaa ja uskomatonta tapahtuu. Pam.

Ja hän vaan on mahtava.

Me olemme mahtavia yhdessä.

Ja minun on hyvä olla hänen kanssaan. Ruoka maistuu eikä oksentaminen käy edes mielessä. Oikeastaan, en ole ajatellut koko asiaa moneen päivään.

Olen ihastunut ja pahasti.

Hän sanoi minua linnunluiseksi.

Hän kehuu minua kauniiksi.

Hän sanoo "ihana nainen".

Hän sanoo "täydellinen nainen".

Hän sanoo, että minun täytyy uskoa itseeni.

Hän on täydellinen.

Ja meillä oli täydellinen yhteinen matka.

Söimme melkolailla normaali arkeeni verrattuna. Mutta annoin mennä. Välillä ajattelin kauhulla kotivaakaa, mutta en antanut sen liikaa häiritä. Oli ihanaa. 

Tänään taas rakastan elämää ylikaiken.

En tiiä miksi tää ruoan pitäminen sisällä on nyt taas niin hankalaa. Viime viikko meni puklaillessa. Tonnikalasalaattia. Vuohenjuustosalaattia. En jostain syystä enää anna itseni syödä edes salaattia - ruisleipää sen olla pitää. Tyhmää. Luulin, että chiliruokien tai pähkinöiden oksentaminen on kamalaa, mutta vuohenjuusto... se se vasta onkin. Kamalaa.

Oon minä ruoan pitänyt sisälläkin. Jostain syystä lähiaikoina on vaan maha menny ihan sekaisin kun on jotain normiruokaa syönyt. Ja tullut aivan älyttömät kivut. Se ei ole kivaa.

Elämään on tupsahtanut yksi mieletön henkilö. Kaikki tapahtui oudosti, nopeasti, käsittämättömällä tavalla. En minä hänen kanssaan seurustele, enkä mitään muutakaan. Hän vaan on mahtava kaveri, jonka kanssa pystyy olemaan ihan miten vain. Kaikki tuntuu niin...luonnolliselta. Normaalilta.

Tänään lähdemme yhdessä parin päivän matkalle. Ja olemme tunteneet hieman yli viikon. Käsittämätöntä, mutta parasta.

Kesä, aurinko ja pari viikkoa lomaa. Ihanaa ihanaa.

Elämä sujuu ihan mallikkaasti, vaikka joka kerta maha heittää kuperkeikkaa kun vähääkään isompia annoksia menee sisääni. Alkoholiakin on kulunut aika hurjia määriä näin viime päivinä, mutta annan sen itselleni anteeksi. Kesä on hyvä syy juoda, ja se loma tietty.

hihi.

Kaveripoika totesi viikonloppuna, että näytän hänen mielestään nyt paljon paremmalta kuin viime kesänä. (Ei, lause ei tullut ihan tuosta vaan, vaan juttelimme syömisongelmistani, kuten niin monesti aikaisemminkin).

Itse en ihan usko tuohon, vaikka tottakai se tuntui ihan kivalta, mutta pisti myös ajattelemaan.

Miten niin voin näyttää nyt paremmalta - vuosi sitten kuitenkin painoin melkein 7 kiloa vähemmän.

Viime kesänä olin laiha, nyt läski. 7 kiloa vuodessa! Ihan kamalaa.

Epäonnisenonnistunutpäivä.

Leikin tänään normaalia ihmistä joka osaa syödä normaalisti ja hyvällä ruokahalulla, kun kävin vanhempieni ja veljen kanssa syömässä ravintolassa. Se kyllä onnistui ihan mallikelpoisesti. Vaikeudet ja tyhmisen ajatusten virta alkoivat tosi heti sen jälkeen kun sain viimeisen suupalan suuhuni. Mitä meninkään tekemään...

Kotimatkalla autossa oloni paheni. Palelin, tärisin ja istuin kyyneleet silmissä ja oksennus kurkussa koko matkan. Halusin ruoan poispoispoispois! Kuvittelin jo pyytäväni isääni pysäyttämään auton tienreunaan, kuvittelin miten voisin oksentaa vanhempieni kotona, kuvittelin pitäisikö minun sittenkin tulla omaan kotiini jossa voisin rauhassa antaa ruoan tulla ulos. Kamala olo.

Vanhempieni luona villasukat jalkaan ja peiton alle. Kamalan kylmä.

Tähän hetkeen asti en ole tehnyt mitään typerää. Koko ajan mielessä silti pyörii pitäisikö. No ei pidä. Mutta aina se silti helpottaa oloa. Aluksi.

Tämä oli kumma päivä.

Sattui. Itketti. Tuntui hyvältä. Sain paniikkikohtauksen poikasen. Halusin häntä. Naurattikin. Samalla halusin eroon, ja samalla en halunnut päästää hänestä irti. Hänen kainalossaan tuntui turvalliselta, hänen suudelmansa sai huokailemaan.

Silti minun piti tehdä se mitä tein.

Antaa itselleni aikaa parantua, olla, hengittää.

Kaksi perunapiirakkaa. Kaksi ruisleivän puolikasta. Kolme suolakeksiä. Kolme Paussi-keksiä. Rivi sokerintonta tummaa suklaata. Muroja ja maitoa. Karkkipussi.

Ja ne kaikki ulos.

Voi kun tän fiiliksen osais kuvailla. Oon niin pettynyt itseeni. Masentunut. Surullinen. Voi kun joku vahtisi mua. Tai olisinpa itse niin fiksu etten aloittais tätä paskaa uudestaan... Kesäkin tulee ja kaikkee. En halua olla läskiläskiläskibulimikko.

:'(

ps. Eilen oli hauska ilta, huolimatta siitä että harrastin päivällä tätä samaa... Mut illalla pari kivaa ihmistä sai mut piristymään, ja (valitettavasti?) houkuteltua myös juomaan vähän alkoholia. Mut oli siis mahtava ilta. Paitsi että ajatukset erään ihmisen suhteen ovat sekaisin. Ja vähän jonkun toisenkin. En jaksaisi tykätä kenestäkään ja silti kaipaan vierelleni ihmistä.

Hajoan.

Persesunnuntai.

Sunnuntailounas vanhemmilla + jätskiä ja mansikoita päälle. Myöhemmin päivällä kotona söin karkkia. Sitten ruisleipää ja pestoa. Muistanette että aikoja sitten kerroin tehneeni soijamakaronilaatikkoa pakkaseen.. No, sulatin yhden rasian (luojan kiitos myös viimeisen) ja söin. Söin söin söin. En edes malttanut ihan kokonan sitä sulattaa - jäisiä makaronipaloja tuli vastaan sieltä täältä.

Tottakai minä tiesin mitä siitä seuraa. Tiesin jo siinä vaiheessa kun lopetin ruisleipää ja vasta hamusin pakastinlokerosta makaronilaatikkoa. Mutta.. annoin mennä vaan.

Ja niinpä niin, ei siinä kauaa mennyt kuin tuli paha olo. Ja sitten. Oksensin. Oksensin ja oksensin.

Tällä hetkellä olen kuolemanväsynyt. Juuri ja juuri pysyy silmät auki. Pakko levätä hetki. Maha on turvonnut ja naama on turvonnut. Paska olla.

no joo.. eilen taas humalassa yöllä tein sen mitä en saisi.

Mut nyt en enää tee. Siihen pyrin.

En mä nyt tiedä mistä tää taas johtuu. Tästä ylivaikeasta/sekavasta elämäntilanteesta, jossa en tiedä mitä päättäisin tai tekisin, vai keväästä/tulevasta kesästä, vai jostain ihan muusta... Mutta taas on alkanut tämä typeristä typerin, ällöttävistä ällöttävin ja itteäniki suoraan sanottuna vituttava (anteeksi) toiminta. Kyllä, oksennan taas. Nyt en taaskaan ahmi, mutta jos tulee syötyä normiateria niin se tuppaa tulemaan aika nopeasti pihalle.

Keskiviikkona kaksi kertaa. Tänään, sunnuntaina tein sen taas. Olo on nyt väsynyt, nuutunut, tyhjä ja turta. Vihaan itseäni, mutta juuri siksi en haluakaan että tämä tästä jatkuu. Yritän kovasti että nämä pari kertaa riittäisi, en halua olla oksennukselta haiseva, naamasta turvonnut väsynyt tyttö.

Vihdoin sain itseni rustaamaan tänne jotain - on muka ollut niin kiire tai sitten ei mitään sanottavaa. Eipä tässä mitään suurempaa ole tapahtunutkaan. Elämään yleisesti kuuluu sekavuutta. Mikä ei toki yllätä edes itseäni. Välillä tuntuu että kaikki solmut on aukaistu ja "jee, uusi elämä alkaa". Mut silti aina vanhat haamut kummittelevat jotenkin, jossain. Tämä kevät on ollut kyllä erityisen jännittävä. Ihastumisia tai jotain-pientä-säätöä on tullut oikein urakalla. Joku on tälläkin hetkellä ihastunut minuun ja kyllä minäkin olen häneen. Olen olen. Miten vaan päästää irti kaikesta vanhasta, miten saada ajatukset selviksi. Hitto soikoon, tuntuu että tahalteni pilaan kaikki uudet suhteet ja etsin vikoja toisesta tai itsestäni. Plaah, sekavaa elämää ja sekavaa tekstiä.

Ruoka, se pysyy sisällä. Aika askeettinen ruokavalioni on edelleen. Samat ruisleivät, puurot, hedelmät, jogurtit ja karkit. Enkä vartalooni tai painooni ole tyytyväinen sitten yhtään. Mutta.. näillä mennään.

Jännä ettei musta edes tunnu pahalta. Ei tunnu oikein miltään.

Jumankekka olen ylpeä.

Eilen, baari-illan jälkeen seisoin grillijonossa. Minä! Moista asiaa en ole tehnyt vuosiin. Koska kaverit tilasivat ruokaa, niin annoin itselleni periksi ja tilasin minäkin. Tosin tilaushetkeen asti pohdin, onko se fiksua, saanko siitä vaan pahan olon ja vaikka tilaisinkin, pitäisikö minun oksentaa ruoka kotona pois.

Mutta haha! Söin kiltisti, tulin kotiin, ajatus oksentamisesta kävi mielessä. Heitin ajatuksen pois, kiipesin sänkyyn ja annoin ruoan olla mahassa.

Kieltämättä en olisi uskonut tätä itsekään. Mutta tosi on!